Häpeä vai sankariteko  Suomen ”herrojen” kannalta häpeällisintä asiaa nostetaan esille sankaritekona: Suomen roolia II maailmansodassa.  Ainakin asianosaisten ja heidän kisälliensä olisi viisasta olla hissukseen.  Nimittäin, jos tästä asiasta kuitenkin puhutaan, olisi anteeksi pyytävä sävy ainoa oikea.  Pelottavalla tavalla Suomen viimeisten sotien aikaista (ja myös sotiin johtanutta) historiaa kirjoitetaan uudestaan. Toivottavasti maamme tulevaisuus ei ole näiden kirjoittelijoiden, ja surullista kyllä muutamien vähän ylempienkin tahojen, ilmaiseman mukainen.  Jos olisi, puheena olevat sodat eivät jäisi viimeisiksi.  Natsi-saksan rinnalla, ”väärällä puolella” käytyä sotaa nostetaan sankariteoksi.  (Mm. Pentti Iisalo ESS 20.5. ja Aimo Tajanti ESS 31.5.).  Kauan sitten valheelliseksi propagandaksi osoittautuneet teesit kaivetaan esille:  ajopuuteoria,  erillissota ja Suomi säilytti itsenäisyytensä ja sen sellaiset.   Niiden luultiin jo kauan sitten olleen lajiteltuina historian roskatynnyriin.  Siihen ”tarinat ja myytit” osastoon, joka jo nyt on kaikkein tomuuntunein.   Vielä mitä.  Teesit pannaan anti-komintern-aikaiseen pussiin (jonka senkin jo luultiin käyttökelvottomaksi harsoontuneen)  ja heilutetaan.  Pöly leviää yleisönosastoihin.  Tuliko jo mainituksi, vähän ylemmäksikin - valitettavasti.  Pelottavaa olisi ajatella, että sieltä ”ylempää” annettaisiin tällaiseen rohkaisua.  "Suomi säilytti itsenäisyytensä”, ”puolustussota”, ”erillissota”, ”torjuntavoitto” liitetään Suomen rooliin II maailmansodassa.  Se on häpeämätöntä historian  väärentämistä.  Aikaisemmin jo tuhannesti on tämä asiaintila pyritty korjaamaan.  Korjattiinkin pitkäksi aikaa.  Nyt ei paina mitään se selvitys joka on jo tehty.  Muistiimme merkitty.  Ei paina mitään niin näyttää, edes vielä sekään mitä tuhannen ja yhdennen kerran sen joutuu tekemään esimerkiksi nuori tohtori Markku Jokisipilä väitöskirjassaan ”Aseveljiä vai liittolaisia”.   Olisi oikein hyvä, jos tästä asiasta pölisijät tutustuisivat vaikkapa vain em. teokseen.: vertaisivat siinä kerrottua omiin kokemuksiinsa.  Nimitäin se seikka, että luotettaisiin vain ”silminnäkijän” tietoihin, jota em. kirjoittajat suosittelevat, tekisi historian tutkimisen ja kirjoittamisen mahdottomaksi ihan kalendaarisistakin syistä. Ihmiset kun tapaavat kuolla.   Kansamme on tiennyt asian oikean laidan: omasta kokemuksestaan.  Sekin on kirjattu tuhannesti. Eikö Väinö Linnan Suomen herroille toivottama asia ole ollenkaan uponnut: Suomen herroille sen verran järkeä, etteivät uudestaan löisi päätään Karjalan mäntyyn. Kun Suomen asemasta II maailmansodassa on niin tolkuttomasti faktaa, niin olisiko kohtuutonta toivoa, ettei tuhannesti aikaisemmin selvitettyä asiaa jälleen pyydettäisi käsiteltäväksi.   Katseltaisiin eteenpäin ja ihmeteltäisiin vaikkapa sitä, miten ranskanpastilli voi juuttua kurkkuun.   Markus Puranen  Takaisin