Hyvää vappua toverit ja ystävät !
Suomen kommunistisen puolueen lehti Tiedonantaja, muistutti tämän vuoden alussa, että ”Tammikuussa 27.1.2008 tulee kuluneeksi 90 vuotta Suomen työväen vallankumouksen alkamisesta”. Pääkirjoitus ennusti, että ”Valtamediassa tullaan taas esittämään valheellisia tulkintoja näistä tapahtumista, joten jo moneen kertaan esitettyjä tosiasioitakin on syytä yhä uudelleen toistaa”. Niin on tehtävä tässäkin yhteydessä.
Miksi kevät 1918
Montako 90-vuoden jaksoa vielä menee vuoden 1918 tapahtuneiden olemuksen selvittämisessä ? Samalla, kun tämän kysymyksen esittää, on annettava tunnustusta Lahden radiolle, Lahden museolle ja myös Etelä-Suomen Sanomille asiaan perehtymisestä. Ehkä oli tarpeen myös Tampereen spektaakkeli, jossa oltiin naamioiduttu punaisiksi ja valkoisiksi.
Ongelma vain on se, että tarjolla on paljon yksityiskohtia. Sinänsä kiinnostavia. Asian olemus jää avaamatta. Hämmennykseen jää se, joka kysyy: miksi? Se, ,joka miettii voisivatko asiat tapahtua miten sattuu. Voisiko käydä niin, että syylliset ja syyttömät, aiheuttajat ja osattomat, syy ja seuraus sekoittuvat keskenään.
Mitä todella tapahtui?
No tämä. Suomen eduskunta hajotettiin, valtalaki kaadettiin, suojeluskuntia varustettiin Saksasta saaduilla aseilla, Saksan armeijalta pyydettiin interventiota, perustettiin ”luja järjestysvalta” - diktatuuri. Tapahtui vallan kaappaus. Siitä asti kansamme koki painajaista, joka päättyi vasta II maailmansodan lopussa. Eikä silloinkaan oman ”järjestysvaltamme” tahdosta, vaan pakosta.
Ne, jotka tuona aikana vuodesta 1918 keväästä kevääseen 1945 rohkenivat vaatia humaanimpaa menoa, saivat punikin leiman. Ja se merkitsi jotakin.
Työväkeen kuuluva oli ilman muuta halveksittava punikki: lapsineen mummoineen. Se sai arvoisensa kohtelun. Lisäksi punikin leiman, ja sen arvoisen kohtelun, saivat myös valtavirtaa vastustavat papit, poliisit, opettajat, pankinjohtajat, toimittajat ja pienyrittäjät: suutarit, räätälit, kauppiaat. Heitäkin oli.
Vuoden 1918 tapahtumia ei tehnyt työväki. Ei sitä tehnyt työväen puolue, ammattiosastot, ei työväentalot, ei työväen toimitsijat. Sen teki vallasväki. Ensitöikseen se tuhosi sille niin kummallisen kulttuurin, kansanvallan. Sitten, kun tämäkään ei auttanut, se turvautui järeämpiin keinoihin. Se turvautui valtiollisiin keinoihin: mannerheimeineen, kavereineen. Tämä valta ei puhunut itsenäisyydestä. Se puhui omasta vallastaan. Oman valtansa säilyttämiseksi se vehkeili milloin Venäjän milloin Saksan kanssa. Se luotti ulkomaiseen apuun. Kun kävi niin, ettei keisarillinen Venäjä eikä sen porvarillinen hallintokaan enää ollut käytettävissä, käännyttiin keisarillisen Saksan puoleen. Kunhan joku keisarillinen on.
Sekä 1918 että myöhemmät tapaukset on jotenkin koplattu, historian vastaisesti, Suomen itsenäisyyteen. Siitä ei ollut kysymys sen enempää vuonna 18 kuin myöhemminkään.
Se vain on kumma, että juuri tuon kaikkein eniten ulkomaiseen apuun nojautuneiden määrittelemän aikataulun mukaan Suomessa edelleen pidetään itsenäisyyteen liittyviä tilaisuuksia. Nämä itsenäisyysmiehet olivat liittäneet meidät I ja sitten vielä II maailmansodassa kansainvälisen yhteisön ihmetykseksi muun maailman menon kanssa nurjalle puolelle.
Ja mitä vielä tapahtui
Vuonna 1918 tapahtui poliittinen puhdistus ja yksi Euroopan monista unohdetuista joukkomurhista. Sen toimeenpanijana ei ollut työväki. Sen silloinen puolue ja ammattiyhdistysliike ajautui puolustustaisteluun juuri viime tipassa tai paljon sen jälkeen. Ja silti se pystyi ottamaan vallan. Niin vähän kansan kannatusta nautti silloinen ”virallinen” valta.
On murheellista, että edelleenkin esiintyy ilmiöitä, joiden mukaan mistään ei ole otettu opiksi. Syvältä, jos näin sallitaan sanoa, lahtatien takamuksesta peräisi olevia juttuja julkaistaan tiedotusvälineissä.
Lahtelaisia lukiolaisia patistettiin viime viikolla kuulemaan tuota sanaa. Sitä, jonka mukaan punaiseksi leimattu työväki on syyllinen 1918 tapahtumiin.
Kuka kiihottui
Suomalainen työläinen, talonpoika tai toimihenkilö ei ole ollut altis ”kiihotukselle” koskaan. Ei se lähde kenenkä tahansa kelkkaan hyvän kiihotuksen vuoksi. He aprikoivat, miettivät. Kulloisenkin vallan pitäjän juttuihin he suhtautuvat vähän samalla tavoin kuin V.I. Lenin sanoi tsaarin vallan aikaisista venäläisistä: kuuntelevat nenäänsä kaivellen.
Mutta sitten kun on asiata niin lähdetään. Sittenkin, vain jos on pakko.
Tilanne kasvoi pakottavaksi vuoden 1917 aikana. Työläisten ja talonpoikien elinolosuhteet kävivät sietämättömiksi. Mistään aikaisempien vuosien saavutuksista demokratian alalla ei ollutkaan mitään jäljellä, ei ollut turvaverkkoa. Oman taloutensa puolesta ihmiset putosivat äärimmäiseen kurjuuteen. Tuntui siltä, että ”punaisella viivalla” ei ollutkaan mitään merkitystä, sillä eduskunnalla.
Kerran suomalainen vallasväkeä alempi sääty sai oikeudettomuudestaan tarpeekseen.
Tuli asiata. Lähdettiin. Ja kuinka kävi: valta siirtyikin sille itselleen. Tuli ongelma. Kun vuosisatoja on joutunut olemaan vallan alla, niin nyt joutuikin vallan päälle. Kuitenkin kaikessa rauhassa entinen hallinto pantiin uuteen järjestykseen. Tietenkin kangerellen ja opetellen, mutta kuitenkin, vähin erin, maltillisesti, pala palalta uudistaen. Ensialkuun muutosta ei edes kunnolla huomattu. Pitkään arkiset asiat kulkivat niin kuin ennenkin.
Valtansa menettäneiden keskuudessa kävi sitäkin tuimempi kuhina. Se kiihottui valtansa menettämisestä. Sen eliitti lähti karkuun, aina Pohjanmaalle asti. Se perusti sinne oman, kaikkien eduskunnassa hyväksyttyjen lakien vastaisen hallintonsa. Siellä se teki valkoiseen hattuunsa mahtuvan suunnitelman, jonka tavoitteena vallan palauttaminen, vastavallankumous.
Tehtiin nerokas suunnitelma: työväen johtajat on tapettava, muu väki integroitava, ja jos ei se suostu, sekin on tapettava. Kun oma voima ei riittänyt, niin suunnitelmaan kuului kenen tahansa ulkomaalaisen käyttäminen tarkoituksena: työväen liike on tapettava.
En tiedä miksi, mutta tässä tulee mieleen Pete Seegerin sanat, kun häneltä kysyttiin USA:n kommunistisen puolueen heikosta tilasta: ”Älä sure hävinnyttä taistelijaa. Sure sitä, joka ei ole uskaltanut koskaan nousta taisteluun”.
Markus Puranen